Voisinko päästää irti?

Me suomalaiset naiset olemme aika vahvoja. Meiltä onnistuu perheen ja uran ja kodinhoidon ja harrastusten maailmanpyörän pyöritys melkein pikkusormen voimalla.

Muistan kun kerran sain rakkaalta ystävättäreltäni kauniin käsintehdyn taidekeramiikkapatsaan. Patsas esittää jänistä, joka tasapainottelee yhtä porkkanaa molemmissa käsissään ja lisäksi vielä kolmatta porkkanaa kuonollaan. Jänön kasvoilla on seesteinen ja tyytyväinen ilme.

Jänis tietysti kuvasi minua ja kykyäni tasapainotella elämän monia alueita samanaikaisesti. Mutta sen sijaan, että olisin pörhistellyt erinomaisuuden tunteessa osuvan vertauskuvan takia, lahja saikin minut aika surulliseksi. Olin surullinen siitä, että minä yksin kannattelin niin paljoa. Olin aika surullinen, että siitä oli tullut niin helppoa!

Kun rupesin syventymään feminiinisen voiman saloihin, kokemus oli ihan uudenlainen. Mitäs jos rupeaisinkin vastaanottamaan? Mitäs jos voisinkin keskittyä vain olemaan ja nauttimaan elämästä. Mitäs jos vähempikin riittäisi?

Mieli tietysti puski vastalauseita minkä kerkesi: "Mutta kun pitää, pitää, pitää.. ja täytyy, täytyy, täytyy..!" Onneksi päätin kokeilla, ja mikä aarteiden arkku sieltä rupesikaan raottumaan!

Hengähdäpä hetkeksi syvään (niin, hengähdä, älä pelkästään hengitä!) ja makustele näitä kysymyksiä:

Mieti miltä tuntuisi elää niin, että saa tehdä HYVÄLTÄ TUNTUVIA ASIOITA? Mieti miltä tuntuisi elää niin, että tuntee...ILOA?

Mieti miltä tuntuisi elää niin, että ELÄMÄ KANNATTELISIKIN MINUA... enkä minä elämää..?

Miltä elämä silloin näyttäisi? Mikä olisi samanlaista? Mikä erilaista?

Mikä olisi ensimmäinen askel..?

Missä kohdassa sitä voisi turvallisin mielin päästää airoista irti ja antautua..?

Missä kohtaa saisi huoahtaa, ja muistaa miltä tuntuu olla... Nainen?